Koit ja Hämarik

Virolainen kansantaru Koit ja Hämarik, eli aamunkoitto ja iltarusko, kertoo tarinan perinteen siirtymisestä sukupolvelta toiselle ja siitä, miten vastuuseen kasvetaan. Tarinan on aluperin luonut virolainen lääkäri ja kielitieteilijä Friedrich Rober Faehlmann vuonna 1840. Faehlmann oli kiinnostunut erityisesti kansanrunoudesta. Hän piti esikuvanaan Kalevalaa ja keräsi samantyyppistä aineistoa, josta muodostui myöhemmin virolainen kansalliseepos Kalevipoeg. Koit ja Hämarik –tarina on toiminut inspiraationa lukemattomille taiteilijoille ja runoilijoille.

1

Mytologia alkaa kesästä, tuosta laulun- ja kukkientäyteisestä lyhyiden öiden ajasta, jonka odotus saa pohjoisen asukkaat jaksamaan yli pitkän talven. Kesällä ilta- ja aamurusko ovat lähellä toisiaan ja tarinassa he ovat henkilöityneet komeaksi nuoreksi mieheksi ja kauniiksi nuoreksi neitsyeksi. Koit sytyttää auringon aamulla palamaan ja Hämarik sammuttaa sen illan tullen. He rakastavat toisiaan ja haluavat avioitua keskenään. Keskikesällä juhannusyönä he ovat lähellä toisiaan, suutelevat ja eroavat sitten jälleen.

Tarinasta kerrotaan myös versiota, jossa aurinko nimetään kultakeräksi josta, vanha isoisä pitää huolta. Kultakerä symboloi aurinkoa, elämää ja elämänvoimaa. Isoisä alkaa tuntea itsensä vanhaksi ja haluaisi luovuttaa vastuun kultakerästä seuraavalle sukupolvelle – nuorille Koitille ja Hämarikille. He eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita vastuusta, vaan haluavat nauttia nuoruudesta ja vapaudestaan. Talven tullen he alkavat kaivat auringon lämpöä ja sen tuomaa elämää ja kysyvät isoisältä, miten kultakerän voisi saada siirrettyä heille. Loppujen lopuksi he joutuvat ensin etsimään itsestään rakkauden maailmaa kohtaa ja avaamaan sydämensä koko maailmalle, jotta he olisivat valmiita vastaanottamaan kultakerän ja pitämään siitä huolta. Tämä vie koko kevään, mutta alkukesän tullen heistä tulee kultakerän uusia kaitsijoita.

3

Tarina kuuluu Viron kansallisrunouden helmiin. Kysymys kuuluu, millä perusteella se luetaan osaksi Viron runoperinnettä. Vanhemmat runonkirjoittajat eivät tunne tarinaa. Tohtori Faehlmann julkaisi tarinan perustamansa Viron Oppineiden Seuran kokouksessa vuonna 1840. Kaunis tarina levisi lähelle ja kauas, ja ilmestyi myös usealla vieraalla kielellä. Tarina on kuitenkin alusta asti herättänyt myös epäilyksiä. Jo sen ajan tärkein perinnerunouden tuntija M. Castrén kirjoitti tarinasta, että tarinan juoni ja tunnelma ovat kieltämättä kauniit, mutta tarina heijastelee lopultakin uuden kulttuurin tuulia. Tarinaa asettui kiivaasti vastustamaan kielentutkija E. Ahrens, joka selitti, että tarina on kaunis mutta ei virolainen ja paljon sokerisempi kuin perinteiset virolaiset tarinat.

Vähitellen Koit ja Hämarik määriteltiin yleisemminkin oppineiden keskuudessa muuksi kuin virolaiseksi tarinaksi. Faehlmannin pelastajaksi osoittautui lopulta Friedrich Kreutzwald, joka pyrki omalta osaltaan todistamaan tarinan aitoutta. Vuosiadan keskipaikkeilla alkunsa saanut kiista Koit ja Hämarik –tarinan virolaisuudesta alkoi herännäisyyden ajalla vahvistua sille kannalle, että kyseessä todellakin on virolainen tarina. M. Veske, Kõrv, H. Jannsen. K.A. Hermann ja jopa V. Reiman tukivat kaikki tätä näkemystä.

Professori J. Krohn löysi samankaltaisen liettualaisen tarinan. Tarinassa iltatähti pesee auringon ja tekee tälle pedin, ja aamutähti vuorostaan herättää auringon paistamaan. Toisessa versiossa äiti meri pesee aurinkoa pitkän matkan pölyistä, jotta se voisi aamulla taas herätä paistamaan. Professori ja uudemmatkin kansanperinteen tutkijat uskovat, ettei Koit ja Hämarik varsinaisesti edusta kuitenkaan Viron perinnerunoutta. Siihen ei ole suoraan otettu kantaa, onko tarina Faehlmannin itse keksimä. Siinä on joka tapauksessa elementtejä myös kansallisrunoudesta ja kaunis tarina on otettu Virossa omaksi ja tärkeäksi osaksi historiaa.

Tarinaa on myöhemmin modernisoitu ja siitä on kirjoitettu ja esitetty lukemattomia eri versioita. Osassa tarinoita esiintyvät myös kuu ja hämärä, ja siitä on muokkautunut aiempaa vahvemmin rakkaustarina.

4