Skandinaavinen mytologia koostuu jättiläisistä, jumalista, käärmeistä ja susista

Skandinaavisesta mytologiasta puhuttaessa tarkoitetaan Skandinaviassa rautakaudella ja viikinkiaikana vallalla olleita myyttejä ja uskomuksia. Usein käytetään myös termejä Pohjoismainen mytologia tai Muinaisnorjalainen mytologia. Myyttien alkuperästä ei ole varmaa tietoa, mutta niiden uskotaan saaneen alkunsa indoeurooppalaisten kansojen keskuudessa neoliittisella kivikaudella ja pronssikaudella. Skandinaavinen mytologia on läheistä sukua Germaaniselle mytologialle ja siitä on löydettävissä yhtymäkohtia muihinkin Euroopassa esiintyneisiin esikristillisiin myytteihin.

Tietoa tuon ajan Skandinavian uskomuksista on kerätty pääosin Edda-runoudesta. Edda-runoutta kirjoitettiin Islannissa sen jälkeen, kun kristinusko oli levinnyt maahan. Edda-termillä viitataan kahteen erilliseen teokseen, Runo-Eddaan ja Proosa-Eddaan. Edda-sana tarkoittaa käännettynä suurta isoäitiä ja skandinaavisia myyttejä kuvaillaan siis suuren isoäidin taruiksi. Runo-Edda on teoksista vanhempi. Teoksen sisältämien runojen arvioidaan olevan peräisin 900-1050-luvuilta, mutta ne tallennettiin kirjalliseen muotoon pergamenteille Islannissa vasta 1200-luvulla. Runot on käännetty myös suomeksi Aale Tynnin toimesta. Erityisen ahkerasti mytologioita tallensi islantilainen runoilija, historioitsija ja poliitikko Snorri Sturluson. Sturluson kokosi vuonna 1220 runoilijoille käsikirjaksi tarkoitetun Proosa-Eddan, johon hän tallensi aiemmin vain suullisesti käsiteltyä kansanperinnettä. Hän käytti teoksen lähteinä mm. skaldirunoja, Runo-Eddasta löytyneitä eeposrunoja ja muuta perimätietoa. Teoksesta ei voida kuitenkaan vetää suoria johtopäätöksiä siitä, mihin ihmiset todella uskoivat ja miten he uskontoaan harjoittivat. Runoilijana Sturluson ja hänen aikalaisensa pyrkivät viihdyttämään ja kertomaan tarinoita, eivät dokumentoimaan aikaansa. Lisäksi suuri osa perimätiedosta on kulkenut sukupolvelta toiselle suullisesti runomuodossa ja muokkautunut aikojen kuluessa. Niihin on saatettu myöhemmin lisätä mm. osia Välimeren alueen ja idän mytologioista.

Skandinaavisen mytologian mukaan maailman alkupiste löytyy Ginnungagapin mahtavassa rotkossa. Rotkon vartijana toimii tulijättiläinen Surt, joka puolustaa aluetta liekehtivät miekkansa avulla. Maailman luojina toimivat mytologian mukaan kolme jättiläistä, Odin ja hänen veljensä Vili ja Ve. Vaikka he olivat itsekin jättiläisten sukua, tuli heistä jättiläisten pahimpia vihamiehiä. He tuhosivat maailman ensimmäisen ja mahtavimman jättiläisen, Ymirin, ja käyttivät hänen ruumistaan maailman rakentamiseen. Ymirin verestä he muodostivat joet, järvet ja meret. Kuolleen jättiläisen luista rakennettiin maailman vuoret, hänen pääkallonsa muodosti taivaankannen. Maa on tehty Ymirin lihasta. Taivaankantta asetettiin kannattelemaan neljä vahvaa kääpiötä nimiltään Pohjoinen, Etelä, Itä ja Länsi. Odinin lisäksi mytologian tärkeitä jumalhahmoja olivat mm. viikinkien keskuudessa hyvin suosittu ukkosenjumala Thor, rakkauden, kauneuden ja hedelmällisyyden jumalatar Freija, sodanjumala ja Odinin poika Tyr, merenjumala Njord, tulenjumala, Odinin kasvattiveli, kiero mutta hurmaava Loki, kuoleman eli alamaailman valtiatar Hel, maailman kiertävä Midgårdin käärme ja hirviömäinen Fenris-susi.

Skandinaavinen mytologia haalistui aktiivisista uskomuksista taruiksi kristinuskon levitessä ja muuttivat muotoaan aikojen myötä, sillä niihin lisättiin osia kristinuskosta. Kansanuskomuksissa säilyi viittauksia alkuperäisiin mytologioihin 1800-luvulle asti. Nykyään kulttuurintutkijat pyrkivät keräämään tietoa historiallisista mytologioista ja esittelemään kulttuurihistoriaa laajemmin myös tältä osin. Edda-kirjallisuutta on hyödynnetty tietolähteenä paljon myös fantasiakirjallisuudessa ja mm. hobittien luoja J.R.R. Tolkien oli hyvin kiinnostunut pohjoismaisista mytologioista ja otti niistä vaikutteita luomaansa fantasiamaailmaan. Eniten tietoa on kerätty muinaisen uskonnon keskuspaikoista jotka olivat Ruotsin Uppsala ja Tanskan Lejre. Viikinkiaikoina näissä paikoissa pidettiin joka yhdeksäs vuosi suuret uhrijuhlat. Mytologiaan kuului läheisesti myös taikuus ja ennustaminen. Taikuutta käytettiin usein myös vahingoittamiseen. Taikuuden harrastaminen oli soveliasta ainoastaan naisille, sillä viikinkimiehen ihanne oli avoimuus ja rehellisyys ja taikuus soti tätä vastaan manipuloivan luonteensa takia. Taikuudesta kerrotaan tarkemmin 1200-luvulta peräisin olevassa Erik Punaisen Saagassa, jossa kuvaillaan naispuolisen taikuudenharjoittajan työskentelyä sekä pohjanmiesten näkemystä maailman synnystä ja lopusta.